Pimeyden virrat

Yövartijoiden saappaiden rytmikkäät askellukset kumisivat laiturilla ja havahduin hiljaa keinuvasta unestani asuntoveneeni hämärään. Heräsin tätä väliä aina muutenkin öiseen aikaan. Uni ei enää maittanut samalla tapaa kuin ennen, joten makasin selälläni ja kuuntelin yön ääniä, joita kaupunki loihti esille.

”Dabbasta oppii pitämään, jos osaa tanssia kuin vesi.”

Muistin edelleen kiltamestarin sanat, kun olin saapunut Fryniin nuorukaisena kaukaa pohjoisesta. Olin luullut viettäväni vaanien maassa aikani, virtasihan veressäni lumi ja jää, mutta toisin kävi. En ollut uskoa silmiäni, kun käsky kävi aina Frynin pääkaupunkiin asti. Onneksi nuorena sitä uskaltaa.

Käännyin kyljelleni ja vanha vamma alkoi oitis oikutella. Hitto. Vanhuus ei tosiaan tule yksin, mutta sen ymmärtää vasta, kun on tarpeeksi vanha. Kilta tarjosi minulle ystävällisesti edelleen rohtoja, vaikka vierailin salissa tätä nykyä enää harvoin, lukuunottamatta joitakin juhlia. He istuttivat minua kunniapaikalla kuin mitäkin muinaismuistoa.

Avasin empimättä rohtopullon korkin. Anis tuoksui vahvasti.

Hitto sentään, viinakin oli alkanut maistumaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta minä en ollut lähtenyt Seikkailijoiden killasta, eikä kilta minusta – ei vaikka, miten olisi välillä tehnyt mieli palata pohjoiseen ja nähdä vielä kerran Vorgan vuoret ja lumikentät.

Vartijoiden saappaiden äänet voimistuivat ja pysähtyivät sitten. Heiltä kesti tovi huomata soittokelloni, joka oli jäänyt päivän kalansaaliin alle. Vihasin sitä kilahdusta, mutta en koskaan saanut aikaiseksi hankkia jotain lempeämpää.

”Mestari Svarn?” vartijan soinnukas fryynin ääni kysyi, kun kilahdus oli soinut.

Makasin hetken ja join uuden huikan rohdosta. Se poltteli sisuksissani, mutta sen tuoma kipu oli parempi verrattuna siihen, mitä tulisi ilman sitä. Könysin hiljaa sadatellen ylös ja avasin oven kannelle.

”Tässä ollaan. Mitä asia koskee?”

Vartijat katselivat minua kunnioittavasti ja hämmentyneestikin. Yöpaitasillani mahdoin olla hämmentävä näky.

”Ylietsivä Shabea lähetti hakemaan teitä. He kaipaavat apuanne arkaluontoisessa seikassa”, vartija sanoi.

Arkaluontoinen. Fryynit olivat ylpeää väkeä, etenkin Dabbassa, eivätkä he mielellään edes sekoittaneet Seikkailijoiden kiltaa asioihinsa, ellei se ollut välttämätöntä. Mutta minuun he luottivat, olinhan ratkaissut monta kiperää ongelmaa vuosien varrella. Ja vanhana näkee asiat niin paljon selkeämmin, kun on kokemusta. Ei, en puhu taistelukirveen kanssa riehumisesta, vaan siitä miten ihmiset näkee ja kuulee. Sillä tapaa jutut ratkeavat omaa tietään.

”Vai niin. Sitten minun paranee vaihtaa vaatteet ja lähteä mukaanne”, vastasin soinnukkaasti ynin kielellä. Palasin pukemaan päälleni ja lähdin yöhön.

Dabba on kaupunki, joka elää sanan varsinaisessa merkityksessä. Lukuisat kanaalit ja muut vesireitit yhdistyvät sokkeloksi, jossa jokilaivat ja -veneet muodostavat alati muuttuvan maiseman. Kelluvat torit yhdistyvät aamuvarhaisella kadotakseen illalla omille teilleen. Muutos on koko ajan läsnä ja se tuntuu ihmisissä ja heidän puheissaan.

Tullessani Dabbaan minä eksyin tuon tuostakin. Eksyin itsestänikin, kunnes ymmärsin alkaa elää niin kuin Dabba: takertumatta mihinkään, koittamatta pysäyttää virtaavaa vettä. Vasta sitten todella opin kielen ja kulttuurin, tarinat ja laulut. Minusta tuli outo pohjoisen mies, joka tunsi kelluvan kaupungin.

Kuljin vartijoiden kanssa kohti Dabban kuuluisaa porraspyramidia, jossa velhot ja velhottaret kokoontuivat johtamaan Fryniä. Ohitimme monia kaupunginosan hulppeita laivoja ja taloja, joiden läheisyydessä virvaliekit tanssivat tuoden hämärää valoaan pimeyteen. Ensimmäiset yöni Dabbassa olin vain tuijottanut niiden tanssia, vaikka olinhan nähnyt tietäjien taikovan niitä ennenkin. Mutta Dabbassa ne tanssivat niin kuin vesi.

Suunnattomassa pyramidissa oli paikka, jossa kaupungin vartiopäällikkö piti päämajaansa ja siellä myös vaikuttivat etsivät, jotka selvittivät kimurantimpia rikosasioita. Murhia ja muita pirullisia rikoksia. Velhosuvut olivat löytäneet aihetta riitoihin. Ylietsivä Shabea oli minua vastassa pitkässä koristeellisessa virkapuvussaan.

”Mestari Svarn, pahoittelen myöhäistä ajankohtaa”, ylietsivä vastasi ja hymyili ohuesti. Hän oli johtanut etsiviä jo kymmenen vuoden ajan, mutta tunsin hänet paljon kauempaa. Aikoinaan olimme olleet napit vastakkain, kun Seikkailijoiden kilta oli auttanut Dabban vartijoita. Shabea oli kuuluisaa velhosukua ja hän oli käyttäytynyt sen mukaisesti. Työ oli ollut hänelle vain leima uralla. Sitten ikä ja kokemus olivat muuttaneet häntä ja velhokuningattaren aseman sijaan hän oli löytänyt kutsumuksensa. Meistä tuli sittemmin hyviä ystäviä.

”Ei hätää. Pitkät yöt sopivat minulle paremmin, kuten tiedät”, vastasin tuttuun tapaani.

Astuin sisään virvaliekkien valaisemaan huoneeseen ja kuuntelin, mitä pimein virta oli luoksemme tuonut tällä kertaa. Shabean ääni kuulosti käheältä, mutta ynin laulu sopi siihen täydellisesti. Hän puhui velhottaren äänellä.

”Mashea Faarel”, Shabea sanoi ja ojensi minulle papyruskäärön.

Kohotin kulmaani. Hemmetti, tämä oli poliittista. Mashea Faarel oli vaikutusvaltaisen velhosuvun tuleva johtaja.

”Tiedät, etten tykkää sekaantua tällaiseen. Velhojen asioita…” murahdin.

”Tiedän, mutta he pyysivät sinua erityisesti. En olisi kutsunut sinua, jos tämä olisi vain velhojen asia. Faarelit eivät ole sodassa kenenkään kanssa ja Mashea oli täydellinen kompromissiehdokas. Tässä on jotakin muuta”, Shabea vastasi.

”Hm”, murahdin hiljaa. Minua oli kerran kysytty selvittämään erästä velhojen riitaa. Liian vaivalloista. Liian vaarallista tällaiselle vanhalle miehelle.

”Kuolinsyy?” kysyin hetken päästä.

”Tuntematon. Silminnäkijöiden mukaan hän vain vaipui maahan ja hetkeä myöhemmin hän oli kuollut”, Shabea vastasi haudanvakavana.

”Hm. Minun täytyy tutkia ruumis”, sanoin hiljaa, ja ylietsivä nyökkäsi.

Pyramidin uumenissa oli viileää ja virvaliekit heräsivät eloon Shabean käden liikkeellä. Mustiin pukeutuneet hahmot liikahtivat syvennyksissä. Pyramidin vartijoilla oli aina yllään kasvot peittävä ilmeetön naamio, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. He eivät koskaan puhuneet mitään, mutta seurasivat sitäkin kiinteämmin. Heistä liikkui mitä kummallisempia huhuja ja tarinoita – tunnetuin kertoi, että vartijat eivät puhuneet, koska heidän äänensä sai ihmisen kuolemaan kauhusta.

Ruumishuoneen viileys kävi luihin ja ytimiin. Otin hörpyn pullosta vähät välittämättä, mitä Shabea oli mieltä. Kuljimme huoneen poikki kivipöydälle, jossa lepäsi miehen ruumis. Hän oli tuskin kahdenviiden. Fryyneille tyypilliset vaaleat hiukset olivat pitkät ja muodostivat koronan pään ympärille. Kaulassa kulki vaalea tatuointi. Tulen ja veden laulu. Katsoin näkyä hetken ja ryhdyin työhön.

”Ei ulkoisia väkivallan merkkejä. Lieviä palovammoja käsissä-”

”Tulen elementti. Sopii velhonsauvaan”, Shabea vastasi hiljaa.

Nyökkäsin ja jatkoin. Rutiinitarkastus. Ei mitään poikkeavaa. Ehkä hän todella oli sairas? Velhot eivät olleet kuolemattomia edes Frynissä. Avasin suun ja päätin tarkistaa löytyisikö sieltä mitään.

”Myrkkykö? Tiedät kai, että me olemme vastustuskykyisiä?” Shabea sanoi.

”Mutta ette immuuneja. Tarvitsen lisää valoa”, vastasin, ja Shabean kädestä karkasi pieni virvaliekki lähelle kuolleen kasvoja.

Ei mitään. Niin luulin ensin, mutta sitten huomasin pienet punertavat pisteet kielen alla. Ne oli melkein mahdoton erottaa, ellei tiennyt, mitä etsi. Ellen olisi noudattanut vaistoani.

”Myrkytys. Luuseitikki”, murahdin.

”Luuseitikki?”

”Ithalialainen. Harvinainen ja vaikea valmistaa. Joku on nähnyt vaivaa. Kompromissiehdokas sanoit?”

”Hmm. Haalit?”

”Tai kreenit tai kuka tahansa. Myrkyn alkuperä voi olla hämäystä. Alkaa vaikuttaa siltä, että joku on satsannut tähän paljon. Joku jolla on resursseja”, sanoin vakavana. Politiikka. Voi hitto. Aina jotain.

”Minun täytyy ilmoittaa asiasta. Oletko käytettävissä, jos…?” Shabea sanoi virvaliekkin tanssiessa hänen ympärillään.

”Hm. Ehkä”, vastasin ja otin kulauksen pullosta. Tässä kaupungissa kauneus ja kuolema kävivät joskus käsi kädessä, mutta velhoista oli syytä pysyä loitolla. Minun oli syytä raportoida tästä illasta killalle. He tiesivät, mitä tehdä.

”Hyvä on”, Shabea vastasi hiljaa.

Astelimme hiljaisina pois kuolleiden kammioista. Vartijat eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan. Minua kylmäsi yhä enemmän. Kauanko jaksoin tätä? Kuukausia? Vuoden?

Tunsin helpotuksen, kun astuin viimein ulos pyramidin uumenista. Horisontti kajasti jo aamun ensivaloa, joka sai virvaliekit lepattamaan villisti ja sitten katoamaan. Kalastajat palasivat Dabbaan ja kiirehtivät varaamaan parhaat paikat kanavien ja vesialueiden liepeiltä. Heidän äänensä herättäisivät pian ihmiset veneistään ja kodeistaan.

Seikkailijoiden kilta kellui Puolen kuun kanaalissa ja astelin lankkua pitkin sisään laivakolossiin, jossa olin viettänyt niin monta vuotta. Harjoitussalissa kaikuivat jo metallin kalske ja puisten harjoitusaseiden kolahdukset. Vanha vuodettu hiki tulvi sieraimiini herättäen unohdettuja muistoja, kun käteni jaksoivat nostaa taistelukirveen.

Kiltapäällikkö otti minut vastaan. Pitkänhuiskea haali nimeltä Idril. Puhui vähän. Sopi minulle. Kerroin mitä tiesin ja suunnistin rohtovarastolle hakemaan lääkkeeni. Otin kulauksen ja se lämmitti minua, ajoi pois kylmän, jonka tunsin takertuneen minuun pyramidista. Kuolleen kasvot eivät jättäneet minua kuitenkaan rauhaan. Kuinka monta vielä?

Puuskutin portaat ylös rohtokammiosta ja join uudemman kerran. Toisenkin. Aurinko paistoi sisään ikkunan raosta. Se oli hyvä hetki levätä.