Holvien valtakunta

Kirottu saari, Kadotus, Vitsaus, Kuoleman saari – Holvien valtakunnalla on Saranean kansojen parissa monia nimiä, jotka kaikki viittaavat sen kuolemanvaaroihin. Holvien valtakunta sijaitsee keskellä Saraneaa, jossa on se toiminut pelotteena niin kauan kuin kansojen kronikat jaksavat kertoa. Kirotulta saarelta nimittäin sikiävät Saranean hirviöt ja painajaiset ja missään muualla niitä ei ole enemmän kuin Holvien valtakunnassa.

Saranean kansat tietävät, että ammoisina aikoina Holvien valtakunnassa on asunut edistynyt kansa, joka rakensi kaupunkeja, hallitsi Saranean saaria ja valjasti magian käyttöönsä ennen näkemättömällä tavalla. Mutta jotakin synkkää tapahtui kansalle, sillä he ovat kadonneet kokonaan ja muistona heistä on enää vain epäselviä kirjoituksia, vaarallisia raunioita sekä mystisiä alhokiviä, jotka ovat maagisia keskittymiä.

Harva on käynyt Holvien valtakunnassa, eikä juuri kukaan halua sinne erityisesti mennekään sen vaarallisuuden vuoksi. Jopa pelottomina pidetyt vaanit ja kaapparit välttävät kirottua saarta, jonka luona myrskyt tuntuvat syntyvän tyhjästä ja mieli tuntuu kääntyvän itseään vastaan. Ainoita, jotka ovat tehneet tutkimusretkiä saarelle, ovat Seikkailijoiden killan seikkailijat, joiden tutkimusretkien ansiosta Holvien valtakunnasta ja hirviöistä on saatu uutta tietoa. Lisäksi seikkailijat ovat toisinaan löytäneet outoja maagisia esineitä, joilla sanotaan olevan arvaamattomia voimia.

Holvien valtakunta on seikkailijan äärimmäinen koitos. Seikkailu siellä on osoitus hänen taidoistaan ja tiedoistaan, sillä paikka on vaarallinen jopa kokeneelle konkarille. Silti tutkimusmatkoja pidetään tärkeinä, sillä kiroukset ja hirviöt on pidettävä aisoissa ja Holvien valtakunnan syövereistä saattaa hyvinkin löytyä avain moneenkin arvoitukseen. Näin ollen Seikkailijoiden kilta on vakaasti päättänyt jatkaa saaren tutkimista kokeneiden seikkailijoiden turvin.

Mainokset

Katkelmia seikkailijan päiväkirjasta

”Sumu hälveni. Olin laivan keulassa ja näin sen ensimmäisenä. Kirotun saaren, josta olin kuullut niin paljon. Näin kaiken. Yksinäisyyteen tuomitut vuoret, mustat rauniot, kolkot kivirannat ja synkät metsät. Kaukana raivoavan myrskyn. Olisin halunnut huutaa muille, mutta ääneni ei kantanut. Tuijotin vain tuota synkkää paikkaa ja ensimmäistä kertaa kysyin itseltäni, miksi olin lähtenyt tälle matkalle.”

”Baseera ei koskaan päässyt rantaan asti. Jokin olento oli kavunnut laivaan yön pimeydessä ja se veti soturimme mukanaan syvyyksiin. Hän oli rohkein tuntemistani seikkailijoista ja rakas ystävä. Itkimme häntä, kunnes kylmä aamuaurinko nousi esiin meren takaa. Sitten oli meidän vuoromme nousta maihin.”

”Pahinta oli tuuli. Se ei hellittänyt hetkeksikään, vaan ulvoi raunioiden koloissa ja onkaloissa pilkaten meitä. Lohduttomia olivat vaelluksemme nummilla, kamalia olivat öiset äänet, joita tuulet kuiskivat. Me olimme kokeneet paljon yhdessä, mutta tällaiseen piinaan emme olleet varautuneet. Kenelläkään ei ollut tilaa rohkeuden sanoille.”

”Ne tulivat yöllä suurella joukolla. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä, ja ne hyökkäsivät vailla pelkoa, voitonvarmoina. Vain kokemuksemme ja yhteistyö pelasti meidät tuona kirottuna yönä. Tietäjämme Arban loihti tulta ja tulikiveä niin vimmaisesti, että luulin maailman palavan tuhkaksi. Aamun valjetessa kivet hohkasivat yhä.”

”Kaupunki kohosi metsän keskeltä kuin rikkinäinen hammas. Sen jykevät aikaa uhmaavat muurit olivat paksujen köynnösten peitossa ja niin ollen pääsimme helposti kapuamaan kaupunkiin, joka oli unohtunut synkän metsän keskelle. Hämmästyksemme oli suuri, sillä yksikään kasvi ei ollut luikerrellut kaupungin muurien sisäpuolelle vaatimaan paikkaa omakseen.”

”Kuolleet kadut, hylätyt pihat ja teatterit. Kadonnutta elämää, jolle emme osanneet antaa kuin vihjeitä. Hiljaisuus, jota vasten tuuli hirnui kuoleman säveliä. Löysimme pian reitin holveihin. Mustat ovet olivat auki kuin kutsuen meitä pimeyteen. Yöllä tulivat kuolleet, hiljaisina ja äänettöminä. Ne saivat Pirekin. En vain ehtinyt ajoissa…”

”Ikuinen yö, läpitunkematon pimeys. Holvit nukkuivat raskaina päällämme, kun sukelsimme unohtuneeseen kaupunkilabyrinttiin, jonka tarinat olivat jo kaikonneet ajasta iäisyyteen. Me taistelimme ja etenimme rohkeasti. Löysimme vanhoja aarteita ja omimme ne itsellemme. Kaiken mitä pimeys heitti yllemme, me torjuimme ja ajoimme pakosalle.”

”Meidän olisi jo pitänyt palata, mutta Arban oli vastaan. Oli vielä paikkoja, joita emme olleet tutkineet, huoneita, jonka salaisuuksia olimme vasta raaputtaneet. Hän oli piirtänyt karttaa, koettanut tulkita kuolleita kirjaimia. Vielä kerran, hän sanoi. Se vain vaatisi rohkeutta, hän painotti.”

”Sateinen aamu leirissä. Mieliala alhaalla. Holvien valtakunta… Se alkaa puhutella sinua. Meidän olisi jo pitänyt lähteä, olla jo laivassa, mutta Arban, hän otti komennon. Ei enää pyydä, vaan käskee. Liara kuiskasi, että meidän pitää tehdä jotakin. Mutta enhän minä voinut uskoa vanhasta ystävästäni. Vielä yksi retki, viimeinen retki. Sitten palaisimme.”

”Se heräsi pimeydestä. Se ei tuntenut mitään, ei sanonut mitään. Sille riitti, että hiljaisuus laskeutuisi taas holveihin. Se tappoi Liaran ja Sturrin. Sitten tuli Arbanin vuoro. Hän loitsusi niin, ettei enää välittänyt meistä muista. Ilma muuttui polttavaksi hengittää… Me loput vain pakenimme ja kuulimme, kuinka loitsusanat kuolivat kesken kaiken.”

”Ei hetkeäkään enää! Me kiiruhdimme pois kirotusta kaupungista, sitä ympäröivistä synkistä metsistä. Viivytyksemme oli maksanut meille rakkaiden ystäviemme hengen. Mutta saaren hirviöt odottivat meitä, ne hyökkäsivät, kun olimme heikoimmillamme. Jaran… Hän jäi. Osti meille aikaa, jotta ehtisimme rantaan. Hulluus… Uskollisuus… Kirottu olkoon Holvien saari. Kirottu olkoon, en astu sinne enää ikinä! En ikinä!”