Ithalia

Saranean länsilaidalla kohoavat suuret ja vihannat ikimetsät. Niihin on jo vuosisatoja liitetty paljon salaperäisiä ja pelottavakin tarinoita, sillä  suurten ikimetsien kätköissä on helppo eksyä suunnasta ja menettää henkensä. Tätä villiä valtakuntaa kutsutaan Ithaliaksi ja sitä asuttavat haalit, jotka ovat elävät sopusoinnussa luonnon kanssa metsästäen, kalastaen ja ottaen vain sen, mikä on tarpeen.

Haalit ovat Saranean parhaita eränkävijöitä. He ovat usein hiljaisia ja mietiskelyyn taipuvaista sorttia, mutta ne jotka ovat vierailleet heidän puuasumuksissaan, osaavat kertoa myös ihmeellisiä tarinoita villeistä tansseista ja lauluista, jotka kunnioittavat puiden vanhoja henkiä.

Ulkomaalaisia usein kummastuttaa eniten haalien yhteiskunta, joka on jaettu neljään kastiin. Huipulla ja johdossa ovat ritualistit, jotka tanssivat, laulavat ja kertovat haalien tärkeimmät tarinat. Seuraavana tulevat metsästäjät, jotka toimivat päälliköinä, ovat taitavia eränkävijöitä ja suojelevat kyliä mannunvartijoina. Kolmantena tulevat vapaat, joiden piiristä löytyy monenlaista osaajaa ja eränkävijöitäkin. Viimeisenä ovat taas palvelijat, kasti, johon joutuu vain rikoksen tehtyään tai syntymällä siihen. Palvelijat ovatkin aina jonkun omaisuutta, seikka, jonka vuoksi ulkomaalaiset usein kutsuvat palvelijoita orjiksi – haalien suureksi mielipahaksi. Onhan heidän yhteiskuntansa pystyvin ja ulkomaalaiset ovat tulleet vain häiritsemään sitä.

Vasta sota pakotti haalit toden teolla ulos metsäiseltä saareltaan. He ovat vuosien saatossa olleet ahkerasti tukkanuottasilla pohjoisen vaanien kanssa, mutta oppineet samalla käymään kauppaa ja puolustamaan valtakuntaansa niin vaaneilta kuin hirviöiltäkin. Jotkut heistä jättävät rakkaan metsämaansa liittyäkseen Seikkailijoiden kiltaan joko seikkailunhalusta tai sitten, kun palvelijan asema käy liian tukalaksi.

Mainokset

Mannunvartija

Olin tottunut heräämään auringon noustessa. Isäni kosketti minua aina olkapäähän. Hän ei sanonut mitään, katsoi minua vain hetken ja poistui sen jälkeen majamme hämärään, jossa aamiainen odotti. Juurikeittoa, kuivattua lihaa ja marjoja. Isäni oli metsästäjä. Hänenkin vanhempansa olivat. Äiti oli ollut. Ja sitten minä. Minustakin tulisi metsästäjä.

Isä puhui vähän, vain olennaisen. Metsällä me olimme erityisen hiljaa, muutoinhan saalis olisi karannut. Suurten puiden varjoissa opin kaiken. Ensin kävelemään ja lopulta kuuntelemaan luontoa ja aistimaan sen moninaisuutta. Monina öinä nukahdin metsän äänet korvissani ja tuulen hiljainen suhina tuuditti minut uneen.

Eräänä yönä heräsin ja kuulin isän puhuvan. Hän ei ollut yksin, vaan joukko kylän väkeä oli tullut häntä tapaamaan. He olivat selvästi kiihtyneitä, mutta isäni oli rauhallinen, kuten aina. Kehotti malttamaan mielensä ja kertoi ottavansa asian hoidettavakseen. Isäni ja minä kuuluimme metsästäjien kastiin ja meidän vastuullamme oli turvata kylän lähiseutu.

Heräsin seuraavana aamuna kosketukseen olkapäässäni, mutta se tuntui erilaiselta. Siinä oli vakavuutta ja jotain enteilevää. Isäni katsoi minua ja nyökkäsi. Söimme tukevan aamiaisen ja näin, että isäni oli pakannut evästä. Olimme siis lähdössä metsälle.

Minulla oli oma jousi. Ei niin voimakas kuin isällä, mutta olin tarkka ja hyvä ampumaan, sillä harjoittelin ahkerasti. Minne me menimmekin, jousi kulki mukana. Kylä jäi taakse ja askeleemme kulkivat ensin nopeasti, kunnes isä hiljensi vauhtia. Odotin, että hän veisi meidät yhteen väijymispaikoista, mutta yllätyksekseni kuljimme niiden ohitse yhä syvemmälle metsään.

Isä jäljitti. Hän tarkasteli maasta merkkejä ja lähdimme sitten kulkemaan hänen osoittamaansa suuntaan. Kuljimme kauas kylästä, yhä kauemmas, kunnes en enää tunnistanut paikkoja omikseni. Hiljaisuuden vallassa me kuljimme, eikä siinä ollut mitään outoa, sillä olin siihen tottunut.

”Mitkä ovat velvollisuutemme, Tria?” isä kysyi, kun istuimme nuotiolla illan suussa. Olimme pyytäneet kaksi jänistä ja syöneet hyvällä ruokahalulla.

”Suojella ja auttaa henkiä. Suojella ja auttaa ihmisiä”, vastasin vanhasta tottumuksesta.

”Hyvä”, isä vastasi, mutta hän katsoi kuitenkin minua merkitsevästi. ”Tällä matkalla opetan sinulle, mitä on olla mannunvartija.”

”Mannunvartija? Onko tapahtunut rikos?” kysyin hämmästyneenä. Tokihan kylässä joskus tapahtui jotain ja silloin isän täytyi toimia. Metsästäjien kasti oli ikiajoista asti vahtinut rauhaa ja siihen kuului rikollisten kiinni ottaminen. Mannunvartiointi oli rikollisten jäljittämistä.

”Kyllä. Palvelija on karannut.”

Olin ihmeissäni. Palvelijoita kohdeltiin hyvin huolimatta siitä, mitä he tai heidän esivanhempansa olivat tehneet. Miksi kukaan karkaisi rauhallisesta kylästämme? Miksi hän sortuisi moiseen rikokseen?

”Meidän tehtävänämme on ottaa hänet kiinni ja tuoda takaisin”, isä jatkoi hiljaisella äänellä.

Ymmärsin nyt, miksi tämä ei ollut tavallinen metsästysretki. Me jahtasimme ihmistä. Palvelijoiden kasti oli alin kasti ja he suorittivat heille määrättyjä tehtäviä. Kun olin ollut pieni, meillä oli ollut palvelija, Vanha-Kruni. En muistanut hänestä paljoakaan, mutta isäni oli arvostanut häntä.

”Niin kuin eläimet, me olemme osa tätä kaikkea. Tulemme ja menemme, kunnes meidän on aika siirtyä eteenpäin. Mutta ihminen ei ole eläin, eikä karkuria voi metsästää vain vaiston varassa, Tria. Hyvä mannunvartija kuuntelee sydäntään”, isä sanoi.

”Miten minä kuuntelen sydäntäni?” kysyin hetken päästä tarkoin isän sanoja punnittuani.

Isä ei vastannut. Hiljaisuudella oli tarkoituksensa. Mutta en täysin ymmärtänyt, ja minulla kesti kauan nukahtaa.

Jatkoimme matkaa aamuvarhaisella. Isä jäljitti ja autoin parhaani mukaan. Jäljet johtivat kohti merta, kenties paikkaan, jossa merirosvot kävivät. Kylässä olin kuullut hurjista ryöväreistä, jotka ryöstivät kyliä ja tekivät paljon pahaa. Jos palvelija yritti löytää tällaiset rosvot, hän kertoisi kenties, missä kylä oli ja silloin tapahtuisi kamalia asioita.

Kiipesimme korkean kallion laelle ja sulauduimme suurten juurien ja pensaiden kätköihin. Katselin silmät suurina puiden lomasta pilkottavaa merta, jonka hiljainen kohina kosketti sydäntäni. Tuona hetkenä en pelännyt rosvoja, vaan muistin, kuinka isä oli kertonut merentakaisesta Seikkailijoiden killasta, jonne jotkut metsästäjistä olivat lähteneet auttamaan toisia niin kuin mekin autoimme isäni kanssa.

Isäni katsoi minua hetken ja nyökkäsi hiljaa. Ääneti hän osoitti kädellään suunnan, johon minun tulisi lähteä. Tutkisimme rannan eri puolilta ja varmistaisimme, ettei karkuri pääsisi livahtamaan – tai ainakin näkisimme, mikäli hän oli jo jättänyt rantamme taakseen.

Liikuin ääneti. Rytmitin askeleeni metsän ääniin, olin yhtä hiljaisen tuulen ja meren kohinan kanssa. Jousi oli kädessäni. Nuoli lepäsi sen jänteellä.

Kuulin äänet. Ne erottautuivat merestä ja maasta. Loiskeen ja hiljaisen kirouksen. Sydämeni alkoi takoa niin kovaa, että pelkäsin sen paljastavan minut. Minä olen mannunvartija, hoin itselleni kiivaasti askel askeleelta.

Silmieni edessä avautui hiekkaranta, jota näkinkengät ja pyöreät sileät kivet täplittivät. Meri hohti sinisenä auringon alla ja pienet saaret näyttivät vartioivan lahtea. Nuorukainen seisoi vanhan kyhäämänsä lautan vieressä  ja työnsi sitä hikisenä kohti vesirajaa. Ponnistukset kantoivat hedelmää vain hitaasti, kun hiekka pisti rahisten kaikin voimin vastaan.

Olin piilossa ja tuijotin. Muistin nuorukaisen nimeltä. Keeran. Hänen päivänsä kuluivat nahkurin apulaisena – kyläjuhlissa hän oli leikittänyt lapsia. Hän oli ollut iloinen ja onnellisen näköinen. Miksi hän haluaisi paeta?

Lauta liikkui hitaasti lähemmäs vesirajaa. Keeranin kasvoilla paistoi nyt ilonsekainen riemu. Havahduin ajatuksistani ja mietin, miten voisin edes taltuttaa hänet. Olihan nuorukainen paljon isompi kuin minä.

Hiekka rahisi. Lautta liikahti taas eteenpäin ja kohtaisi veden. Jännitin hitaasti jouseni ja tähtäsin kohti jalkoja. Hän pysähtyisi ja jäisi eloon. Isä auttaisi minua. Hän olisi minuun tyytyväinen.

Lautta liukui nyt matalaan veteen ja nuorukainen vaihtoi asentoa hoitaakseen loput raskaasta työstä. Hän kiiruhti pikaisesti rannalle hakemaan nyssäkkänsä ja nousi sitten lauttansa päälle koetellen sen vahvuutta.

Jouseni tärisi hiukan. Olin valmis. Tuuli ja lempeät laineet olivat kanssani.

Minä olin mannunvartija.

Minä kuuntelin sydäntäni.