Kaapparisaaret

Merenkäynti on valtakuntien välisen kaupan elinehto, mutta se on mahdollisuus myös merirosvoille ja kaappareille, jotka ovat pesiytyneet lukuisille saarille kauaksi suurten valtakuntien vaikutusvallasta. Saranean keskellä onkin ollut sopivia lymypaikkoja merirosvoille jo satojen vuosien ajan ja ryövärit ovat taitavasti pelanneet vihollisiaan toisiaan vastaan.

Kaapparisaaret levittäytyvät laajalti ja niiden luonto vaihtelee pohjoisen kallioisista louhikoista etelän palmurantoihin. Suurimmille saarille ovat syntyneet kaappareiden vahvimmat asutuskeskukset, mutta kaappareiden pääasiallinen elämä on merellä, merirosvolaivojen kannella, alati liikkeellä ja rikkauksien toivossa.

Kaapparit itsessään ovat sekoitus kaikkia Saranean kansoja, jotka ovat paenneet Kaapparisaarille joko vainoa tai sitten omaa menneisyyttään, jota ei saarilla sen kummemmin kysellä. Tulijat otetaan avosylin vastaan, kunhan nämä tekevät työtä ja osallistuvat ponnistuksiin. Elämää saarilla romantisoidaan usein kirjoissa, mutta helppoa se ei juurikaan ole suuresta vapaudesta huolimatta. Kaapparit toisinaan sanovatkin, että meri antaa ja ottaa.

Kaapparit ovat muodostaneet kaapparikiltoja ja he valitsevat keskuudestaan johtajat eli kapteenit, jotka voidaan myös äänestää pois asemastaan, mikäli kunnon saalista ei löydy. Hyvä onni onkin kaikki kaikessa ja kaapparit ovat usein hyvin taikauskoista väkeä. Varmaa kuitenkin on, että parempia merenkävijöitä ei Saraneasta löydy.

Mainokset

Jättiläinen

Kakspennin satama oli paras paikka maailmassa, vaikka kaikki merellä purjehtineet vannoivatkin, että satama oli parasta vain pitkän merimatkan jälkeen. Maia ei tosin ollut laivalla vielä purjehtinutkaan, mutta aika muuttaisi sen. Hän kasvaisi, olisi voimakkaampi ja ketterämpi ja jonakin päivänä hän astelisi ylpeänä merimiessäkki olalla jykevää laituria pitkin ja jättäisi sataman tutut merkit taakseen. Silloin koko maailma olisi hänelle auki.

Nyt Maia seisoi lempipaikassaan vanhan unohdetun soutuveneenrähjän päällä ja katseli, kuinka satama kuhisi. Paikka totisesti oli kuin saaren sydän, alati sykkivä kaiken siirtävä voima, joka mahdollisti kaiken, mitä vain itse halusi. Kaikki eivät palanneet takaisin kotiin, jotkut jäivät sille tielleen, mutta se kuului elämään. Se täytyi hyväksyä tai sai alati pelätä seuraavaa päivää.

Maia hyppäsi nopeasti alas veneen päältä. Tänään ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään, mitä meri toi satamaan, ei aikaa kuunnella kaappareiden kerskailua seikkailuistaan Ithalian ja Frynin vaarallisilla vesillä. Maialla oli tärkeä tehtävä ja siitä syystä hän suuntasi kohti kallioiden lomassa kohoavaa Kakspennin kuhisevaa muurahaispesää, jonka rakennukset koostuivat niin kivestä kuin vanhoista laivan osista.

Ahtailla kujilla saattoi törmätä jos jonkinlaiseen kulkijaan. Monet saapuivat Kaapparisaarille paettuaan menneisyyttään, toiset silkasta seikkailun ja romantiikan palosta. Jopa Maia osasi erottaa ne, jotka olivat uusia ja vähän kokeneita, sillä he notkuivat tarkkaavaisina omissa ryhmissään ja koettivat sulautua parhaansa mukaan.

Maia ohitti pienen joukon haaleja, jotka olivat luultavasti paenneet orjan asemastaan Ithalian saloilta. Heidän silmistään näki, etteivät he enää palaisi kotiin, vaan aikoivat rakentaa tulevaisuuden kaappareiden parissa, jotka olivat vieraanvaraista sorttia. Olihan moni heistä tai heidän esivanhemmistaan saapunut myös saarelle tavalla tai toisella jättääkseen jotain taakseen. Sellainen paikka Kaapparisaaret olivat, kirjava ja iloinen, täynnä elämää, täynnä vapautta.

Kiire oli kuitenkin nyt päällimäisenä mielessä. Maia jätti uudet tulokkaat etsimään onneaan ja suuntasi ylös kapeita portaita, jotka johtivat Äitien toriksi kutsulle ahtaalle aukiolle. Jo hieman hengästyneenä Maia koputti tummanpunaiseksi maalattuun oveen ja odotti. Kesti tovin, ennen kuin ovi avautui ja nuori nainen katseli Maiaa kysyvänä.

”Äiti- Tarkoitan, että mummo lähetti, koska-” Maia aloitti.

”Tiedän, mitä etsit. Ziranna ei ole täällä, eikä kukaan muukaan. Tuli hätätapaus ja enemmän kuin yksi. He ovat poissa, osa naapurisaarilla asti”, nainen sanoi laskeutuen polvensa varaan Maian eteen.

”Eivät täällä? Mutta mummo sanoi, että on kiire. Minut lähetettiin hakemaan”, Maia henkäisi.

”Olen pahoillani, mutta en tiedä, milloin he palaavat. Mistä kylästä tulet?”

”Korpusta”, Maia sanoi nyt hieman hätääntyneenä. Mummo sanoi, että asia oli tärkeä. Että oli kiire. Että piti juostakin. Maialle oli tulossa pikkusisko – tai ehkä veli? Mummo oli sanonut, että sen näkee tähdistä. Että monet asiat näkee tähdistä.

”Ei siis kovin kaukana. Parantaja voisi auttaa, ellei hän ole merellä”, nainen sanoi ja laski kätensä rauhoittavasti Maian olalle.

”Mummo sanoi, että on kiire. Missä parantajan talo on?” Maia kysyi nopeasti.

”Korpinkulmassa.”

”Kiitos!” Maia sanoi ja pinkaisi juoksuun ajatukset myrskyn lailla vyöryen. Korpinkulmassa oli outoa väkeä, taikuuttakin. Ja siellä haisi aina kummalliselle. Parantajien rohdoille.

Korpinkulma nukkui hiljaisena keskipäivän raukeutta, kun Maia saapui sinne puuskuttaen. Parantaja Scor Yksisilmä oli Maialle tuttu, sillä mies oli joskus käynyt Korpussa auttamassa kyläläisiä, kun puolet väestä oli kuumetaudin kourissa. Maiakin oli saanut pahanmakuista lääkettä, jonka maku toi mieleen lepakon siivet, vaikka Maia ei sellaisia ollut syönytkään.

Rämisevään soittokelloon vastattiin nopeasti, mutta Maia sai kuulla samanlaisen tarinan kuin Äitien torillakin. Scor oli merillä. Veri kuulemma veti aina vähän väliä retkille, senhän jokainen kaappari tiesi hyvin. Apulainen, joka oli varsin uusi tulokas, näytti kuitenkin pohtivan ratkaisua kiireiseen pulmaan.

”Kuule tyttö, Korpinkulman majatalossa on joukko matkalaisia. Seikkailijoiden killan väkeä. Heidän joukossaan on monenmoista tietäjää ja taitajaa, ehkä he voivat auttaa sinua?”

Muukalaisia. Maialla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Hän kiitti apulaista ja kiiruhti sitten kahden tummiin verhoutuneen salaperäisen kulkijan välistä päästäkseen majataloon. Seikkailijoiden killasta Maia oli toki kuullut. Kerrottiinhan heistä monenlaisia tarinoita, sellaisiakin joissa kaapparit olivat olleet heidän kanssaan tukkanuottasilla. He olivat merkillistä, mutta osaavaa väkeä, joihin oli syytä pitää varauksellinen välimatka.

”Mitäs tyttö täällä? Oletko eksynyt?” emäntä kysyi varsin nopeasti, kun Maia oli päässyt sisään. Ääni kantoi jostakin suuren tiskin takaa savuverhon lävitse.

”E-en. Etsin niitä seikkailijoita? Asuvatko täällä?” Maia kysyi reippaasti. Mummo oli sanonut, että aina kuului reippaasti vastata, että muuten ei kukaan ymmärtänyt.

”Seikkailijoita vai? Ovat tuolla syömässä. Mitäs oikein haluat haastella?” emäntä kysyi, mutta Maia oli jo menossa kohti seuruetta, joka oli varannut itselleen loosin, jota koristivat vanhat kalastusmuistot.

Maia pysähtyi loosin kynnyksellä ja katsoi hetken joukkiota. Kolme miestä ja kaksi naista. Kaikilla mustan ja valkoisen halkaisema aurinkotunnus päällystakissaan. He näyttivät kokeneilta, ihmisiltä, jotka olivat nähneet vaaroja silmästä silmään ja palanneet kertomaan niistä. Hymy oli heidän huulillaan, katseissa vahva toveruus. Maia tunsi hetkessä itsensä vieläkin pienemmäksi, varsinkin kun pöydän päädyssä istuva iso mies kääntyi katsomaan häntä.

”Terve”, mies sanoi möreällä äänellä. Hänellä oli syvänmusta tuuhea parta. Kasvoilla ja käsissä oli arpia, varmasti monien taisteluiden aikaansaannosta. Soturi, roteva ja karaistunut.

Maia nielaisi. Hän tunsi, miten kaikki olivat kääntyneet tuijottamaan. Ateria oli jäänyt kesken.

”Älä pelkää. Onko sinulla asiaa?” mies jatkoi.

”On. On minulla. Onko teistä joku parantaja?” Maia kysyi niin rohkeasti kuin pystyi. Muukalaiset tuijottivat häntä tarkkaavaisina.

”Valitettavasti meillä ei ole parantajaa mukana. Habean on tulossa vasta myöhemmin”, toinen joukkion naisista sanoi.

”Totta… Kerrohan, tyttö, mikä on hätänä? Ehkä voimme jotenkin auttaa?” iso mies kysyi.

”Mummo sanoi, että tarvitaan lapsenpäästäjä. Äitien torilla ei ollut”, Maia vastasi reippaasti, kuten mummo oli opettanut.

Ison miehen kulmat kohosivat hieman ja muut seurueen jäsenistä katsoivat häntä.

”Sinähän olet lapsenpäästäjä, Aristos”, nainen sanoi hetken päästä.

”Älkää puhuko hulluja, äitini oli. Minä vain autoin ja siitä on jo kauan”, iso mies vastasi.

”Silti. Kakspennissä ei ole edes parantajaa tällä hetkellä”, nainen jatkoi ja muut tuijottivat Aristosta hiljaisena. Maia myös.

Mies laski kolpakon pöydälle hiljaisen mutinan saattelemana ja kääntyi sitten hitaasti Maian puoleen.

”Hmm. Arvatenkin on jo kiire. Voin tehdä sen, minkä pystyn”, mies sanoi painokkaasti.

Maia nyökkäsi reippaasti. Mummo sanoi, että oli kiire. Ja tärkeää.

”Mennään sitten. Asutko täällä? Vai jossain lähellä?”

”Korpussa.”

”Saat näyttää tietä.”

”Selvä!”

Maia kiiruhti halki Kakspennien kuljien ja katujen jättiläinen vanavedessään. He keräsivät katseita matkallaan, niin kaappareiden kuin uusien tulokkaidenkin. Hetken Maia tunsi olevansa kuin sadussa – niissähän oli jättiläisiä.

Kakspennistä pääsi pois kivikkoisia polkuja pitkin, ylämäkeen. Aurinko paahtoi korkealta käsin. Maian tunsi, miten matka otti voimille, kun oli niin kamala kiire.

”Hyppää reppuselkään. Mennään rivakasti, vaikka pippurinen oletkin”, iso mies sanoi.

Maia kipusi miehen selkään ja niin sitä mentiin. Oma isä muistui mieleen, vaikka siitä oli jo aikaa, kun hän oli kadonnut. Koko laiva oli kadonnut. Maia muisti vain, miten isä oli tehnyt hänestä jättiläisen.

”Tuo kukkula, nuo tuulimyllyt. Siellä on Korppu”, Maia huudahti, kun matkaa oli jo taitettu pitkälti auringon alla. Kukkulan rinteitä oli pengerretty ja kivetty kasvimaiksi, ja alhaalla rannalla nukkuivat kalastajien ketterät ja pienet purret.

Kylän väkeä tuli heitä vastaan, mutta kukaan ei tohtinut liiaksi lähestyä jättiläistä ja pientä tyttöä. Maiaa moinen huvitti suuresti, vaikka olisihan hän itsekin säikähtänyt moista miekkosta. Kotitalo häämötti edessä ja mummo jo tähysteli pihamaalla.

”Mummo! Mummo! Löysin apua!” Maia huusi ja laskeutui alas miehen selästä.

Mummo tuijotti tulijaa yhtä äimistyneenä kuin kylän väkikin, mutta jättiläinen puhui lempeästi ja lyhyesti. Hänen äänessään oli aimo annos meren elävää ja rauhallista voimaa, joka tyynnytti mielen myrskyt.

Maia ei kuullut kaikkea, mitä mummo ja jättiläinen sanoivat toisilleen, mutta mies astui sisään taloon mummon perässä. Kyläläiset katselivat hyvän matkan päästä uteliaina ja Maiasta tuntui kuin koko maailma olisi yhtäkkiä tullut heidän taloonsa, toivottamaan hänen pienen sisaruksensa tervetulleeksi.

”Jos maailma todella on sellainen, minun täytyy joskus tehdä vastavierailu”, Maia puhui hiljaa itsekseen, kunnes mummon ääni katkaisi tytön lennokkaat ajatukset.

”Maia! Tarvitaan lisää vettä kaivolta! Menehän joutuin!”

Tyttö juoksi. Hän juoksi hymyillen auringon alla.