Vorga

Saranean pohjoisosassa kohoaa Vorgan jylhä saari, jota hallitsevat loputtomat vuorenhuiput ja niiden kätköissä olevat vehreät laaksot. Saarella asuva kansa, vaanit, ovat väkeviä vuorikiipeilijöitä ja merenkävijöitä, jotka ovat tottuneet karuihin ja kylmiin oloihin. Rikkonaisen rannikon vuonoista vaanit ovat historian saatossa lähteneet niin sodan- kuin kaupankäyntiin ja Saranean muut kansat pitävät heitä sodanhaluisena, mutta myös järkähtämättömän urheana kansana.

Vaanien yhteiskunta muodostuu klaaneista, joista vahvimmat osallistuvat hallitsijavaaliin. Epäselvät tulokset ovat aiheuttaneet historiassa monenlaisia kärhämiä, joita vaanit ovat tottuneet selvittelemään varsin rajustikin. Ulkomaalaiset usein sanovat, että vain vaanien keskinäinen nujakointi pitää heidät poissa ryöstöretkiltään. Historia on myös osoittanut, että kun vaanit todella lähtevät sotaan, he ovat silloin pelottava voima.

Vaanit kunnioittavat esivanhempiensa urhoollisia tekoja ja maineikkaimpia tarinoita lauletaan ja kerrotaan niin leiritulilla, laivoilla kuin kotonakin. Klaania johtaa aina suvun kunniakkain jäsen ja tämän selvittämiseksi käydään joskus välienselvittelyjä, jotka voivat vaihdella juomakilpailusta runoihin ja asemittelöön – hyvin usein vaanit käyvät kaikki läpi varmuuden vuoksi.

Ne jotka tutustuvat vaaneihin paremmin, saattavat yllättyä heidän yltäkylläisestä vieraanvaraisuudestaan. Vieras voikin tuntea hetken olevansa kuin klaanin kunniajäsen notkuvien pöytien ääressä, joissa kumotaan ystävyyden maljoja. Seikkailijoiden kiltaan vaanit liittyvät usein puhtaasta seikkailun halusta. He haluavat nähdä maailmaa ja mikä tärkeintä, jättää itsestään jonkin vaikuttavan tarinan jälkeensä.

 

Mainokset

Runonlaulajien polku

Silmissä sumeni ja maailma pyöri. Jylhät vuorenhuiput keikkuivat hämärän läpi, ja tuuli ujelsi kivien lomassa muistuttaen synkistä aavekertomuksista, jotka olivat ottaneet lapsisielun pitkiin viileisiin kouriinsa. Rurn piti lujasti kiinni rosoisesta kalliosta ja oli näkevinään pilviudun keskellä pitkiä kalmankalpeita hahmoja. Ne katsoivat häntä, etsivät sitä unohtunutta lapsen sielua, jota kutsua luokseen. Muistatko Rurn?
 
”Rurn? Lepää hetki”, miehen möreä ääni sanoi jostain ylempää.
 
Rurn lysähti kalliota vasten, jonka pintaan oli aikoinaan kaiverrettu kiemurtelevia käärmeitä sekä voimallisia riimuja. Runonlaulajien polku uhmasi luonnonvoimia ja koko maailmaa, niin sanottiin. Ja ylös korkeuksiin oli Rurnkin vaeltanut, yhä ylemmäs etsimään runonlaulajien salaisuutta. Tietysti suuret salaisuudet oli piilotettu hyvin ja hankaliin paikkoihin, johon oli käytävä raskas matka. Henkinen vai fyysinen? Vuori taisi kysyä molempia.
 
”Juo jotain”, naisen ääni sanoi ja Rurn tunsi kosketuksen olkapäällään. Hämärän läpi ilmestyvät kirkkaat siniset silmät, loput kasvoista olivat hupun ja huovan peitossa. Jäähuurre oli vallannut osan huppua.
 
Rurn otti kulauksen vesileilistään. Vielä alempana hän oli puhkunut tarmoa ja mestari Harlan oli puuskuttanut viimeisenä. Mutta vuorten valtiaat tekivät usein kolttosia, niin sanottiin. Vuoren väki, vallattomat ikiaikaiset möröt. Ilma oli ohutta hengittää ja se leikitteli kokemattomalla. Siniset kirkkaat silmät katsoivat häntä yhä. Miksi mestari Irna pysyi sitten tolpillaan? Ei hän ollut Vorgan karusta maasta, vaan kaukaa etelästä.
 
”Meillä on lyhyt matka enää. Miten Rurn jakselee?” möreä ääni kysyi. Mestari Harlan oli jossakin korkeammalla. Kivien takana.
 
”Elää. Tajuissaan”, nainen vastasi hengitys huuruten ja tarjosi kätensä auttaakseen Rurnin pystyyn.
 
Maailma asettui takaisin paikoilleen. Jylhä vuoristomaisema terävöityi ja Rurnin silmät katselivat lumihuippuja, jotka kisailivat pilvien kanssa. Tuuli kävi yhä ja kylmyys alkoi hiipiä luihin ja ytimiin. Ei olisi pitänyt pysähtyä. Vuoret eivät koskaan antaneet armoa. Vorga ei antanut armoa heikoille, sen asukkaat sanoivat. Vaanit – urheimmat kaikista. Sen Rurn tiesi.
 
”Pärjään kyllä”, Rurn sanoi koettaen kuulostaa urhealta. Tämä oli ensimmäinen matka Runonlaulajien polulla. Se kertoi paljon siitä, millainen kohtalo laulajalla olisi. Suuri kohtalo tiesi suurta kunniaa.
 
Nainen nyökkäsi. Mestari Irna oli ollut vaitelias koko matkan ja puhuessaankin vähäsanainen. Mutta siniset silmät hohtivat auringon valaiseman lumen valoa ja ne katselivat tarkkaavaisesti kaikkea. Ei hän ollut runonlaulaja, ei suurieleinen soturi eikä metsästäjä, sen Rurn tiesi. Irna tuntui aina jotenkin olevan läsnä ja poissa samaan aikaan. Ikään kuin hän olisi kietoutunut maailmojen välille. Ehkä sitä hän juuri olikin? Seikkailijoiden kilta kulki omaa tietään kaiken keskellä ja uskalsi kohdata jokaisen maailman.
 
Rurn otti ensin muutaman varovaisen askeleen, kunnes oli varma, että vuoren väen loitsut olivat poissa. Nuorukainen astui rohkeasti eteenpäin ja huomasi nyt mestari Harlanin istuvan ylempänä olevalla kielekkeellä. Lyhyt matka enää. Vanha runonlaulaja seurasi häntä katsellaan ja kuuran valkaisema parta sulautui jääkarhunturkisviittaan. Rurn astui uupuneena tasaiselle kielekkeelle, jonka reunuksia koristivat vanhat alhokivet, muinaisen kansan lahja maailmalle, magian lähde.
 
”Olemme perillä”, Harlan sanoi ja nousi ylös. Miehenjärkäle katseli Rurnia ja sitten Irnaa, joka katseli kiviä pohtivan näköisenä. Tuuli tuiversi yhä kivien kätköissä, mutta alhokivien kohdalla äänet kuulostivat erilaisilta, jotenkin eläviltä.
 
”Runonlaulajien salaisuudet”, Rurn sanoi hiljaa itseksekseen.
 
”Yö saapuu pian. Voi olla, että luolan suu on peittynyt lumeen, jos kukaan ei ole käynyt täällä hetkeen. Saa nähdä, tulkaa”, Harlan sanoi ja lähti kapuamaan ylös kapean kallionkolon luota.
 
Ylempänä rinteessä oli kuin olikin luola. Sen suuaukko oli tuskin metriä korkeampi, mutta pienet yksityiskohdat luolan ulkopuolella paljastivat, että vierailijoita oli käynyt paljon vuosien aikana. Harlan rymysi ensimmäisenä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa ennen kuin ahtoi suuren ruhonsa ahtaasta aukosta sisälle. Aurinko paistoi jo matalalta. Yö saapuisi pian.
 
Tulisija hehkui punaisena ja Rurn kaivoi repustaan pari halkoa. Ne syttyivät nopeasti ja kirkkaat liekit nousivat valaisemaan hämärää luolaa, jonka seiniä koristivat ikivanhat maalaukset. Osan Rurn tunnisti vaanien ikiaikaisiksi tarinoiksi, osa oli hänelle tuntemattomia. Kuvat tanssivat liekkien leimussa ja mieli liikkui maailmojen välillä, jossa uudet tarinat syntyivät. Vaanit kävivät sotaa, joko muiden merillä tai omissa laaksoissaan. Väkevä kuin vaani, sanottiin muualla.
 
”Huomenna aloitamme alhokivien luona. Myös unella on sijansa täällä, Rurn, vaikka unet voivatkin olla vahvoja. Tällä vuorella on paljon sellaista, mikä on henkien kätkemää. Sellaista, mikä on unohtunut, kun vaanit astuivat ensimmäistä kertaa ulos vuorten uumenista. Nuku siis ja uneksi. Anna mielesi levätä ja astua kevyesti”, mestari Harlan sanoi ja hänen äänensä kumisi luolassa.
 
Mestari Irna lämmitteli käsiään ja sinisissä silmissä hehkuivat liekkien tanssit. Seikkailijoiden killan mustavalkoinen aurinko erottui hämärässä naisen kuluneesta asepaidasta. Harlan ja Irna olivat tunteneet jo vuosia – olihan Irna myös Dargan klaanin kunniajäsen. Se oli suuri kunnianosoitus vaaneilta, jotka usein karsastivat muukalaisia – ja etenkin salaperäisiä zaneja, joihin Irnakin lukeutui.
 
”Hyvää yötä”, Irna sanoi ja asettui luolan seinustalle makuupussiin käpertyen.
 
Rurn kohensi tulta vielä hetken, mutta asettui sitten itsekin makuulle. Seinien kuvat tanssivat hämärässä, kunnes ne vilistivät lähestyvään unimaailmaan kohtaamaan kauan sitten menneen. Niille öisen tuulen loihtimat laulut olivat rakkaita ja täynnä muistoja.
 
Aamulla Rurnista tuntui, että yö oli kestänyt ikuisuuden. Luolan hämärässä teki vain mieli kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta hiljaisuus sai nuorukaisen aistit terästymään. Harlan ja Irna olivat poissa ja tulisijassakin oli enää vain kekäleitä. Rurn keskitti kaikki voimansa ja vääntäytyi ulos makuupussistaan luolan viileyteen. Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti ja silmiään suojaten nuorukainen kömpi ulos.
 
Harlan ja Irna olivat alhokivien luona, molemmat omiin ajatuksiinsa syventyneinä.
 
”Rurn! Hyvä, voimme aloittaa. Mitä unet kertoivat sinulle?” Harlan kysyi.
 
Rurn pinnisteli muistiaan. Unia oli ollut paljon, mutta niitä tuntui olleen kokonainen vuorellinen. Oli vaikea sanoa, mistä ne alkoivat ja mihin ne päättyivät.
 
”Loputtomasti”, nuorukainen vastasi ja asteli alhokivien keskelle.
 
”Hmm, katsotaan miten asettuvat. Tämä on Runonlaulajien tie, kuten tiedät ja me olemme huipulla. Haluatko katsoa tulevaan?”
 
”Haluan”, Rurn sanoi itsevarmana.
 
”Hyvä on. Valitse yksi alhokivistä ja istu sen eteen. Älä huoli, täällä ei ehdi tulla kylmä. Valitse tarkoin, luota vaistoosi. Sitten tiedät mihin asettua”, Harlan sanoi arvoituksellisesti.
 
Rurn nyökkäsi hitaasti ja hieman epävarmana. Vaisto… Kuin metsästäjällä? Kuin soturilla? Varkaalla? Laulajalla? Rurn asteli ja lumi narisi kenkien alla. Alhokivet näyttivät ensin kaikki samanlaisilta, sitten niissä alkoi näkyä yksityiskohtia. Käärmeiden asennot, pienet kuluneet symbolit.
 
Osa alkoi vaikuttaa tutulta, toiset vierailta. Rurn asteli ympäri ja pysähtyi välillä. Kaikki muu tuntui unohtuvan ja hän tunsi, miten osa kivistä oli selvästi lämpimämpiä kuin toiset. Lopulta valinta tuntui helpolta. Aivan kuin hän olisi aina ollut täällä.
 
Rurn istuutui alhokiven viereen. Tuntui keväältä, vanhalta keväältä, joka oli jo osa muistoja, mutta pulppusi sieltä takaisin mielen päälle ja sydämeen asti. Aurinko valaisi maan, kuu kiersi ja suuteli sitä hellästi. Maailma hehkui elämää ja Rurn tunsi, miten siinä oli hyvä kulkea, ja miten jokainen polku tuntui tutulta. Tärkeintä oli, että hän valitsisi itse samalla tapaa kuin tällä vuorella. Niin hänen kohtalonsa olisi selvä niin päivällä kuin yöllä, auringon ja kuun alla. Rurn sulkeutui osaksi niiden kiertoa, kuunteli unohtuneita lauluja, joita tuuli toi.
 
Kuu hohti, kun Rurn nousi alhokiven luota. Yön tähdet tuikkivat taivaalla ja vuoret niiden alla lepäsivät sinisessä lumoavassa valossa. Rurn veti keuhkoihinsa vuoriston kirpeää kylmää ilmaa ja henkäisi. Kauanko olin poissa? Olenko yhä omassa ajassani vai astuinko jonnekin kauas kaiken tuolle puolen, johon maalausten ihmisetkin menivät.
 
”Mitä Runonlaulajien tie kertoi sinulle?” Irna kysyi ilmestyen yhden alhokiven takaa. Kuunvalo heijastui silmistä kirkkaana.
 
”Sen, että minun tulee seurata omaa polkuani. Tehdä omat valintani. Ja sen voi sanoa, mutta…”
 
”On eri asia tuntea se”, Irna sanoi hymyillen.
 
”Niin. Kuin aurinko ja kuu… Ne pitää tuntea. Ja me olemme samanlaisia. Emme vain aurinko tai kuu, vaan molemmat”, Rurn sanoi ja katsahti vaistomaisesti alhokivien kaiverruksia. Kuut ja auringot kiersivät niitä käärmeiden ja riimujen suojeluksessa. Valintoja päivässä ja yössä. Valintoja omasta sisimmästä, elämästä.
 
”Tasapaino, niin itsessä kuin maailmassakin”, mestari Harlan sanoi ja asteli alas kapeaa polkua. Hän hymyili partansa seasta.
 
Rurn hymyili ja nyökkäsi hitaasti. Sitten hänen katseensa siirtyi maailmaan, joka lepäsi tähtien alla. Siellä hänen polkunsa kulkivat auringon ja kuun alla. Ne kulkivat ja risteilivät kauemmas kuin hän olisi osannut unelmoida. Ja Rurn tiesi, mistä kulkea.