Nerys oli kuullut tarinan prinsessasta ja kahdesta käärmeestä jo monta kertaa. Olihan karavaani ollut hänen kotinsa jo vuosikaudet, mutta jokin vanhan Thirkin äänenpainossa vangitsi hänet tavalla, joka ei päästänyt ikinä otteestaan. Nerys oli joskus itsekin istunut aivan Tarinankertoja-Thirkin jalkojen juuressa nuotion äärellä – kunniapaikalla, joka oli varattu lapsille, niin kuin nytkin. Silmät sädehtien he kuuntelivat vanhuksen tummaa ääntä, joka kehräsi tarinan lankaa tähtitaivaan alla.
Melkein kaikki olivat koolla nuoresta vanhimpaan, kukin omalla paikallaan valon ja varjon elämänleikissä. Toiset vierekkäin toisiinsa nojaten, toiset omassa lempeässä yksinäisyydessään. Heidän karavaaninsa oli pysähtynyt yöksi pienen järven rannalle, jonka toisella puolen siintivät läheisen kylän valot. Ehkä siellä jo kuiskittiin variksista? Olihan karavaani saapunut jo hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.
Varis oli heidän haukkumanimensä, kaikkien heidän. Minne tahansa Saraneassa he kulkivatkaan, he saivat osakseen epäileviä katseita. Ihmiset olivat epäluuloisia, sillä varikset olivat huuhtoutuneet rantaan Suuressa myrskyssä. Mistä he olivat tulleet? Keitä he olivat olleet? Miksi loputon Ulkomeri ei ollut vain ahmaissut heitä? Kukaan ei osannut vastata tuohon kysymykseen, eivät edes varikset itse, ja siksi he olivat outoja ja vieraita.
Nerys katseli ylös taivaalle, jossa tähdet loistivat kirkkaina. Niiden valo toi hänelle aina lohtua, kun yö oli syvimmillään. Sillä zaniksi he itseään kutsuivat ja heidän kielessään zani tarkoitti tähteä. Ei ihme, että tähtitaivaan alla Nerys tunsi olevansa kotonaan, yhtä maailman kanssa.
Vanhan Thirkin ääni kohosi hieman huippukohtaan tullessa. Kuinka se pitikään lapset täysin lumoissaan, ja miten se sai aikuiset hiljentymään joko tarinaan tai omiin ajatuksiinsa. Sillä zanien elämä oli usein tien päällä paikkaa vaihtaen. Ei voinut tietää, oliko vastaantulija ystävä vai vihollinen. Oliko seuraava kaupunki armollisempi kuin edellinen? Zanit eivät koskaan pysähtyneet ja iltahetki nuotion ääressä soi heille kaikille lepotauon.
Zanit vetäytyivät kukin yöpuulle tarinan jälkeen. Heidän vaununsa olivat värikkäitä, monen matkan kolhimia ja usein pienen korjauksen tarpeessa. Ne olivat kuin pyörillä kulkevia pieniä taloja, joihin perheet ja ystävät ahtautuivat. Verhot vedettiin yöksi nukkumapaikkojen eteen ja hiljaisuus laskeutui lukuun ottamatta yöhön kuuluvia kuiskauksia. Osa vartioi leiritulen ääressä, sillä koskaan ei voinut olla liian varma.
Nerys ystävineen asui samassa vaunussa. Heitä oli yhteensä kuusi, mutta he kiersivät vartiossa kahden vuoroissa yön läpi. Kun he saapuivat kaupunkiin, he jonglöörasivat ja esittivät uskaliaita temppuja niin ylhäiselle kuin alhaisellekin väelle ansaitakseen elantonsa. Tien päällä sopi toivoa, että maaseudun väki vietti häitä tai muita iloisia juhlia, jolloin heille oli usein tilausta, vaikka joskus kävi niinkin, ettei variksia haluttu paikalle. Neryksen perheestä oli jäljellä enää isoveli, Tiirik, joka oli lähtenyt kiertämään maailmaa erään teatteriseurueen kanssa. Hänestä Nerys ei ollut kuullut kahteen vuoteen mitään.
Vaunussa istuivat tänä iltana Tria, Seela ja Tarek, jotka olivat syventyneet korttipeliin. Heidän kohdallaan se tosin tarkoitti, että he enimmäkseen juttelivat ja unohtivat helposti kenen vuoro oli.
”Vanha Thirk kertoi tarinaansa? Kuulimme hänen kumean äänensä tänne asti”, Tria sanoi hymyillen.
”Kertoi. Se on lempitarinani, Prinsessa ja kaksi käärmettä”, Nerys vastasi.
”Jos osakaan siitä olisi totta, eläisimme aika erilaista elämää. Olemmehan prinsessojakin tavanneet”, Tarek sanoi kortteja jakaessaan.
”Ritareiden tyttäriä. Casconnen palatsiin meitä ei huolittaisi, vaikka kaikki maailman temppumaakarit olisivat manan majoilla”, Seela sanoi ottaessaan kortit nopeasti itselleen. Seela oli heistä vakavin ja tulisieluisin. Kukaan ei kävellyt hänen ylitseen, ei vartija, eikä ritari. Se oli joskus saattanut heidät hankalaan kiipeliin.
”Niin maailma toimii päivästä päivään – ainakin Kritoksessa. Ei huolta, Trienne on mukava paikka. Siellä ihmiset ovat iloisia ja huolettomia”, Tria sanoi. Hän oli heistä positiivisin. Aina valmiina mihin vain.
Nerys asteli omalle punkalleen ja vetäisi sitten jalkopäästä esiin pienen nyssäkän. Heillä oli kaupungissa käynyt eräänlainen onnenpotku, kun erästä rikasta kotia oli tyhjennetty kaikenlaisesta tavarasta. Uudet omistajat heittivät pois paljon sellaista, mitä he eivät tarvinneet ja Nerys ystävineen oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan useiden muiden uteliaiden kanssa.
”Ajattelimme mennä uimaan. Oletko lähdössä, Nerys?” Seela kysyi asetellessaan voittokortteja pöytään.
Nerys piteli nyssäkkäänsä ja mietti. Hän piti yöuinneista. Siitä miten tähdet heijastuivat veden pinnasta, ja kuinka ihana oli vain kellua tumman veden pinnalla. Mieli oli kahden vaiheilla, mutta lopulta sormet leikittelivät nyssäkän nyöreillä.
”En tällä kertaa. Menkää te vain”, Nerys vastasi ja kuunteli heidän lähtöään omissa ajatuksissaan. Kun vaunun ovi viimein sulkeutui, hän muisti, miten harvinaista oli olla yksin. Elämä karavaanin mukana oli jatkuvaa muiden huomioimista, mikäli halusi välttää pikkumaiset riidat ja kinastelut.
Nyssäkässä oli lyhty. Se oli kuluneen näköinen kapistus, jota kiersivät monimutkaiset taiteelliset koukerot. Ne saattoivat ehkä olla kirjaimiakin, mutta Nerys ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka olikin matkustellut laajalti Kritoksen valtakunnassa ja nähnyt yhtä ja toista merkityksellistä. Hän oli ottanut esineen jotenkin vaistomaisesti, vaikka arvokkaampaa ja hyödyllisempääkin tavaraa oli ollut tarjolla.
Nerys asetti lyhdyn pöydälle. Hämärässä valossa se näytti raskaalta ja painavalta ikään kuin lyhty voisi painollaan murskata pöydän ja jopa vaunun lattian. Sydäntä suojaava lasi oli vuosien noen ja lian peitossa, eikä sitä näyttänyt saavan puhtaaksi, vaikka Nerys koetti hinkata sitä rätillä. Niinpä hän avasi lasin pienestä mekaanisesta vivusta, joka näytti täydellisesti sulautuvan merkillisten kirjoitusten sekaan.
Lyhdyn sisällä oli vaalea kivi sydämen virkaa toimittamassa. Se näytti siltä kuin se olisi aina ollut paikoillaan, ja kun Nerys yritti liikuttaa sitä, se ei hievahtanutkaan. Jospa se oli jokin outo tulikivi, joita tietäjät käyttivät? Nerys liikahti paikaltaan ja varasti liekin läheisestä lyhdystä. Vaalea kivi näytti vastustelevan ensin, kunnes se leimahti kirkkaaseen valkoiseen liekkiin niin äkisti, että Nerys oli pudota tuolilta säikähdyksestä.
Vaistomaisesti Nerys sulki lyhdyn lasin. Ensin tumman noen ja lian läpi ei näkynyt juuri mitään. Kirkas valo tanssi ja hehkui lyhdyn sisällä aivan kuin sillä olisi ollut oma elämänsä. Sitten Nerys huomasi, kuinka lyhty vaikutti erilaiselta, eri väriseltä. Lasipinta näytti kääntyilevan ja muuttavan muotoaan ja kirkas valkoinen valo piirsi liikkuvia hahmoja tumman pintaan tavalla, joka sai mielikuvituksen laukkaamaan.
Nerys ei voinut kuin tuijottaa alati muuttuvia muotoja. Jopa lyhdyn metalli muuttui vaaleaksi ja oudot kirjoitukset näyttivät elävän liekin lepatuksen lumossa. Leirin äänet olivat kaikonneet kaukaisuuteen, mikäli niitä todella enää oli olemassa. Ja samaan aikaan Nerykselle tuli vahva tunne siitä, ettei hän ollut yksin. Lyhdyn liekki asettui hiljaiseen tanssiin ja samassa ovelta kuului voimakas koputus, joka sai Neryksen sydämen hyppäämään kurkkuun.
Kuka siellä, hän ajatteli, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Ovi näytti vaaleassa valossa jotenkin epätodelliselta aivan kuin se olisi ollut suuren kaupungin portti.
Koputus toistui. Kolme vaativaa ja painavaa kolausta, jotka saivat ihon kananlihalle. Nerys otti hataran askeleen. Epämääräinen pelko ja uteliaisuus taistelivat hänestä yhtä aikaa, ja olivat tehdä Neryksen hulluksi. Askel, toinen, kolmas. Nerys oli jo ovella. Yöilma tuntui vahvana sen toisella puolen. Toinen maailma.
Koputus toistui jälleen. Nyt ääni tuntui kuin moukarin iskuilta. Viimeisellä Nerys miltei odotti, että ovi antaisi periksi ja hajoaisi säleiksi. Hiljaisuus laskeutui kuitenkin vaunun ylle raskaampana kuin koskaan ennen, eikä Nerys kestänyt sitä peloista huolimatta. Hän ei kestänyt täydellistä hiljaisuutta, joka tuntui verhoutuvan epämääräiseen kaihoon. Käsi painui ovenkahvalle ja ovi aukesi.
Vaunun portaiden juurella seisoi hupulliseen viittaan kietoutunut hahmo, jonka silmät loistivat tähtien valoa ja haaleaa lämpöä.
”Hei Apila”, naisen ääni kuiskasi ja ohuet huulet kääntyivät hymyyn.
Nerys tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin ja jatkavan sitten pauhaten eteenpäin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja kyyneleet kihosivat silmiin. Tämä ei voinut olla totta.
”Lin-täti?” Nerys henkäisi ääni väristen.
”Lasketko minut sisään?” nainen vastasi ja ojensi kalpean kätensä Nerystä kohti.
”Mutta- Tietysti. Tule sisään”, Nerys sai vaivoin sanotuksi ja perääntyi muutaman askeleen. Nousiko nainen portaat ylös vai ei, sitä Nerys ei kuullut. Hän hätkähti, kun ovi sulkeutui. Koko vaunu kylpi kalpeassa valossa.
”Olet kasvanut. Sinä hehkut”, nainen sanoi ja otti hupun päästään. Tähtivalossa kylpevät silmät sädehtivät lyhdyn valossa.
”Sinä- Luulin, että-”, Nerys änkytti ja oli kompastua jakkaraan.
”Olen vaeltanut pimeyteen, Apila” nainen vastasi rauhallisesti, mutta surunkaihoisalla äänellä.
Apila oli Neryksen vanha lempinimi, jota Lin-täti oli käyttänyt kauan sitten. Siinä oli yhä kesäinen sointi surusta huolimatta, ja Nerys tunsi ikävää, jonka hän oli jo ennättänyt haudata vuosia aikaisemmin. Mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi lapsi taas. Kuinka monta kertaa Lin olikaan häntä lohduttanut? Kuinka monta kertaa puhunut sukkeluuksia ja hullutellut?
”Aavemieleksi sitä kutsutaan… Erikoista, että sinä löysit sen”, Lin kuiskasi ja istuutui pöydän ääreen selkä hieman kumarassa aivan kuin hän olisi kantanut raskasta taakkaa. Tädin läsnäolo sai rauhallisen valkoisen liekin lepattamaan villisti.
”Mitä tapahtui? Sinä katosit”, Nerys sanoi hiljaa tätiään katsellen. Lin oli liittynyt Seikkailijoiden kiltaan eräänä syksyisenä aamuna ja jättänyt karavaanin. Nerys muisti yhä, miten täti oli halannut häntä lujasti ja luvannut palaavansa vielä takaisin katsomaan, miten Apila voi. Lin oli ollut silloin saman ikäinen kuin Nerys nyt.
”Niin. Se on surullista. Tiedäthän, että olisin niin kovin halunnut vielä palata”, Lin sanoi ja lämmitteli nyt käsiään lyhdyn hehkussa.
”Ja minä aina odotin. Odotin, että ilmestyisit”, Nerys sanoi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan. Lin-tädin olivat seikkailut vieneet, mutta se vähä, mitä karavaani kuuli, kuulosti uskomattomalta. Lin oli auttanut niin monia.
”Olen pahoillani, Apila-rakas. Minäkin niin toivoin… Ikävöin kotia viimeiseen asti, kunnes pimeys tuli. Ja kauan kuljin, eikä minulla ole sille sanoja, mutta olen iloinen… Että sain hetkeksi pysähtyä tähän sinun luoksesi”, Lin kuiskasi ikään kuin varoen rikkomasta vaunun herkkää rauhaa. Hänen katseensa lepäsi lyhdyn valossa, ja Nerys kuvitteli, kuinka pimeys piiritti vaunua joka puolelta.
”Pimeys? Rakas täti, kerro minulle. Voinko auttaa sinua?” Nerys kysyi ja asettui nyt varovasti tätinsä viereen.
”Minulla ei ole sanoja, ei enää. Olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta”, Lin sanoi surullisena, silmät valkoista hehkuen.
”Älä ole. Sinä olit niin rohkea. Paljon rohkeampi kuin kukaan täällä. He muistavat yhä. Minä muistan sinut aina, enkä unohda yhtäkään kesäistä päivää kanssasi”, Nerys sanoi. Lyhdyn valo oli nyt himmeämpi ja haaleampi. Lin-täti otti hitaasti kätensä pois sen hehkusta.
”Minua kylmää”, Lin kuiskasi ja katsoi Nerystä surullisilla silmillään.
”Minä olen tässä”, Nerys vastasi ja halasi sitten kauan sitten kadonnutta. Halasi pitkään kylmästä välittämättä kesä sydämessään.
”Auta minua. En halua olla yksin…” Lin vastasi surullisena. Aavevalon loihtimat kädet kiertyivät viileinä Neryksen ympärille. Hän tunsi, kuinka Lin-täti vavahti ja sitten… täti itki. Hän itki hiljaista yksinäistä itkua jossain kaukaisuudessa, jossa oli läsnä tuhat kasvotonta. Tuhannen labyrintin takana. Pimeässä ne kulkivat ja elivät, eivätkä löytäneet tietään ulos. Ehkä eivät halunneetkaan? Eivät halunneet sitä kenellekään.
”Lin-täti? Missä sinä olet?” Nerys kysyi pimeydessä, yön ja päivän tuolla puolen, peloissaan. Yksinäinen itku kuului yhä kauempana, kunnes kasvottomat tulivat tuhansine painajaisineen. Joku tarttui häntä lujasti olkapäästä. Nerys kirkaisi ja heräsi.
”Nerys! Tria tässä! Näit hirveää painajaista” Tria sanoi vakavana ja silitti nyt kevyesti Neryksen olkapäätä.
Sydän hakkasi ja Nerykseltä kesti hetki tajuta, missä hän oli. Turvassa, omassa vaunussaan. Trialla oli märät hiukset. He kävivät uimassa. Ja lyhty- Lyhty seisoi pöydällä yhtä vanhana kuin ennenkin vailla vaalea valoaan. Oliko se ollut unta? Varmuuden vuoksi Nerys laittoi lyhdyn takaisin nyssäkkään.
”Niin taisin- Nukahdin, kun-” Nerys sanoi vapisten ja huokaisi syvään. Samassa ovi kävi ja Tarek ja Seela palasivat uintireissultaan iloisin mielin.
Tria halasi Nerystä pikaisesti, mutta tarpeeksi lämpimästi karkoittaakseen viileyden, joka oli jäänyt vaivaamaan. Muut häärivät mennäkseen yöpuulle, mutta Neryksen ajatukset aaltoilivat kaukaisuudessa.
”Hyvää yötä ja kohti uusia seikkailuja”, Tria sanoi viimein ja käänsi kylkeä punkka narahtaen.
”Hyvää yötä, huomenna taas tien päälle ja kohti Trienneä”, Tarek sanoi haukotellen.
Nerys kuunteli yötä ja sen turvallisia ääniä. Vartijoiden hiljaista mutinaa leiritulella, tuulen huminaa ja pöllön huhuilua. Hän muisteli sitä sumuista syysaamuna kauan sitten. Tätinsä rohkeutta – zanin rohkeutta, joka ei koskaan kuihtuisi.
”Miksei kauemmaksikin?” Nerys sanoi hiljaa itselleen ja nukahti yön syliin.
Seikkailijoiden kilta 